Merikarvialaiset talonpojat harjoittivat jo keskiajalla kotitarvekalastusta. Saaret olivat tärkeitä tukikohtia kalastus- ja hylkeenpyyntimatkoilla. 1800-luvulla kalastus sai merkittävämmän roolin elannon tuojana. Siika oli aluksi tärkein saaliskala, mutta jo vuosisadan alussa silakka syrjäytti siian. Silakanpyynnissä Merikarvialla voidaan erottaa kolme jaksoa: 1800-luvun alussa rannalta tapahtunut nuottapyynti oli tärkein kalastusmuoto. Nuottapyynnin syrjäytti vuosisadan puolivälissä ulkoluodoilla tapahtunut verkkopyynti eli pesäpyynti. 1880-luvulta alkaen aloitettiin ulkomerellä tapahtunut ajoverkkokalastus eli rääkikalastus. Hylkeenpyynti oli myös tärkeä elinkeino 1900-luvun alkupuoliskon kalastajille.

Rääkikalastus keskittyi syyskutuisen silakan pyyntiin, rääkipyynnin sesonki oli heinäkuun lopulta syyskuun puoliväliin. Rääkipaatti, jolla rääkikalastus tapahtui, on kolmimastoinen, keulapurjeeton puuvene, jota voi soutaa tyynellä säällä. Se oli vankkatekoinen ja erittäin merikelpoi-nen vene. Myöhemmin käytössä olleet rääkipaatit olivat jo moottorillisia. Rääkissä kaikki verkot laskettiin mereen peräjälkeen yläpauloista toisiin-sa kiinni sidottuina, häntäverkko ensimmäisenä. Lopuksi koko jata sidottiin kiinni rääkipaattiin. Verkoista muodostui lähes kilometrin mittainen jata, joka sai vapaasti ajelehtia virran mukana. Rääkipyynnissä tarvittiin kahta miestä. Rääkiin lähdettiin iltapäivällä, verkot olivat yleensä meressä noin kello 22–01, jolloin silakat nousivat ruokailemaan lämpimän pintaveden alapuolelle. Verkkojen noston jälkeen lähdettiin paluumatkalle, ja vasta varhain aamulla oltiin perillä rannassa.

Rääkikalastuksen ansiosta Merikarviasta kehittyi koko Suomen silakkakeskus 1900-luvun alusta sotavuosiin asti. Rääkikalastus osoittautui varsin tuottoisaksi: Merikarvian vesiltä pyydettiin noin puolet koko Satakunnan silakkasaaliista, parhaimpina vuosina saatettiin päästä lähelle kolmen miljoonan kilon saaliita. Parhaimmillaan perhekuntia, joiden tärkein tulonlähde oli kalastus, oli 350. Rääkikalastuksen ansiosta syntyi myös paljon muita elinkeinoja: ammattimaisia kalojen suolaamoja, kala-astioiden valmistamoja, savustamoita, veneveistämöjä ym. Tämä aika on vaikuttanut merkittävästi kunnan kulttuuriympäristöön.

Jo siirtyminen nuottapyynnistä ulkokalastukseen toi Ouran saaristoon uuden rakennustyypin, kiukaallisen kivisaunan. Näitä rakennelmia, joista kertovat itärantojen lukuisat venevalkamat, syntyi etenkin saariston pohjois- ja keskiosiin. Näissä kalasaunoissa levättiin yöllisten pyyntiretkien aikana muutama tunti ennen verkkojen nostoa. Maa-Norjan saaressa on säilynyt vanha kalastuspirtti, joka oli aikoinaan kiukaallinen kalasauna. Rakennus toimii nykyään majoituskäytössä. Kiukaallisten kalasaunojen seuraajia olivat savujohdolliset kalastuskämpät, joihin kalastajaperheet saattoivat asettua jopa koko kesän ajaksi asumaan.
Ouran saariston pienillä eteläisillä Kaddin saarilla on säilynyt kahdeksan kalamajaa rantahuoneineen, laitureineen, siltoineen, verkkopuineen ja savustusuuneineen. Kaddin kalastusmajat, joista vanhimmat ovat 1800-luvun alusta, ovat toimineet ulkomerikalastuksen ja hylkeenpyynnin tukikohtina. Kaddin kalastusmajat on yksi valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä.

Tiedot kokosi Terhi Mattila