Merikarvian murteen tuntomerkkejä

Nuari työmiäs syä riävää

Eteläpohjalaista vaikutusta on muun muassa välivokaalisuus tyyppiä silämä sittemmin myös silimä) ja Hilama, hämäläismurteista tullutta ns. diftongin avartuminen; nuari tyämies syä riävää. Inessiivi on lounais- ja hämäläismurteille tyypillinen:kirkos,koulus, navetos ja kirjakielen -ts-yhtymän tilalla on vaihtelematon -tt: mettä, mettästä, vatta:vattallas, metto: metton

Lähädeks mettää?

Sekä nominien että nominaalimuotojen taivutuksessa illatiivi päättyy vokaalin pidentymään,samoin eräät verbin passiivimuodot: Lähädeks mettää? Kakarat rupes poraamaa(itkemään). Topataa vähä huilaamaa (pysähdytään vähän lepäämään). Lakanat nosteltii saunam pataa kiahumaa.

Ihiminen on ihmine

Sanaloppuisen -n:n säilyminen tai kato riippuu eräissä tapauksissa puheen rytmistä, esimerkiksi "Ihiminen on ihimine, sano Kana-Fetu" tai "Ihiminen on ihiminen, sano Kana-Fetu." Ensimmäisessä esimerkissä välimerkin kohdalla on tauko, toisessa johtolause sanotaan välittömästi repliikin jälkeen. Yksittäistenkin sanojen ääntämys voi vaihdella puhujan mukaan. Niinpä esimerkiksi Esterpyy ja Österpyy ovat murteen kannalta yhtä oikein, tosin jälkimmäinen lähempänä nimen alkuperäistä kirjoitusasua Österby.

Metto istu männyl ladvas

Murteemme vanhahtavia piirteitä on suomen kielen kehitysvaiheisiin kuuluneiden -s ja -t-loppuisten substantiivien säilyminen: hylijes, kärmes, oris: hamet, laatet, puhet. Erityisen ylpeitä olemme kansanmurteille ainutlaatuisesta t:d -astevaihtelusta: meidän äidin paidam pallet, puhudasta vettä padas. Vanhimmassa murrekerrostumassa
d-kirjain esiintyi jopa vaihtelemattoman t:n paikalla: Metto istu männyl ladvas (latvassa).

Alamaf Franssi ja Sepäh Hilama

Halusin tallettaa sananparsiin ja vanhimman väen repliikkeihin myös vanhan murteemme ääntöasun ja siksi merkitsin näkyviin assimilaation eli äänteiden yhtäläistymisen, vaikka se saattaa hankaloittaa silmäilevää lukemista: Alamaf Franssi, Sepäh Hilama, pojaam pyärä.

Soli pojaat komiaa-a!

Vielä on mainittava ruotsin kielestä peritty heleä, entinen l-äänne:
silli, tilli, villi sekä sanan lopputavun korostuminen varsinkin kiittävissä ja rehentelevissä sanonnoissa: Kylä prötti oli hyvää-ä. Tämä suomelle vieras painostus onkin Merikarvian murteen varmimpia tuntomerkkejä eräiden yksittäisten sanojen ohella: reidallinen, häävi, uhaallinen. "Kylä karvilainen karvilaisen tuntee, jolsei muusta ni prötistä!"

"Soh heti niinko sukulainen, ko karvilaisem maailmalla rookaa"

Yhtenäinen, normitettu yleissuomi on tiedon ja tiedonvälityksen kieltä. Kotiseudun murre on sydämen kieltä. Se kiinnittää meidät lujasti tähän kiviaitojen ja katajien kaunistamaan Pohjanlahden rannikkokaistaleeseen.

Kerttu Pollari