"Kyl rääki rääkii on, jos on sitten maalla taikka merellä"

Kalastus on ollut merkittävä elinkeino Merikarvialla asutuksen alusta alkaen. Silakanpyynnin vaiheissa voidaan erottaa kolme jaksoa:
1. Rannalta tapahtuneen nuottapyynnin aika 1800-luvun alkupuolelle saakka.
2. Ulkoluodoilla tapahtuneen verkkopyynnin eli pesäpyynnin aika n. 1880-luvulle saakka.
3. Ulkomerellä tapahtuneen rääkipyynnin kausi 1880-luvun jälkeen.

Rääkipaatti on kolmimastoinen, keulapurjeeton puuvene, jota tyynen sään sattuessa voi soutaa. Veneestä kehittyi Merikarvian veneenveistäjien käsissä erittäin merikelpoinen ja omaleimainen venetyyppi. Veneen veistämistaito on jäljellä nykyäänkin. Tilasto vuodelta 1895 kertoo, että perhekuntia, joiden tärkein tulonlähde oli kalastus oli 350.
Rääkipyynnin kotipaikaksi otaksutaan Gotlannin saarta, mistä se viime vuosisadan puolivälissä alkoi levitä Suomeen. Kustaa Vilkuna yhdistää "rääkätä"-verbin ruotsinkielen sanaan vräka, joka merkitsee ajelehtimista, heitteillä oloa. Kaikki verkot laskettiin mereen peräjälkeen yläpauloistaan toisiinsa kiinni sidottuina, häntäverkko ensimmäisenä, ja lopuksi koko jata sidottiin 2-35 sylen pituisella rääkitouvilla lujasti paatin ahteriin. Tavallisesti pyyntimiehet ruokailivat laskemisen jälkeen ja nukkuivat sitten muutaman tunnin. Näin ollen verkot olivat meressä suunnilleen klo 22-01. Aamulla noin kello 2-3, kun verkot ja kalat olivat veneessä, lähdettiin paluumatkalle. Se ei aina myrskyssä, sumussa ja pimeässä ollut yksinkertainen temppu. Varhain aamulla oltiin rannassa, missä "merimiehen muija ja kalamiehen koira" yhdessä odottelivat.

Merikarvia oli 1900-luvusta sotavuosiin asti Suomen silakkakeskus

Merikarvian vesiltä pyydettiin noin puolet Satakunnan silakkasaaliista, kiivaimpina vuosina kahdesta kolmeen miljoonaa kiloa. Lähes jokainen kyläläinen oli mukana kalastuksessa tai siihen liittyvässä elinkeinossa. Venekuntia Merikarvialla on arvioitu olleen parhaimmillaan lähes 200.
Sisämaasta tulleet kalakauppiaat perkasivat ja suolasivat ostamansa kalat heti rannassa. Ammattimaiset suolaamot, joita Merikarvialla toimi parhaimmillaan jopa yhdeksän, markkinoivat kalat laajalti ympäri Suomen. Vuosittain suolatun kalan määrän on arvioitu noin puolitoista miljoonaa kiloa. Suolaamot työllistivät Ylikylässä kesäaikaan noin 60-80 työntekijää.
Suolakalan markkinoinnin myötä kala-astioiden valmistaminen kehittyi käsityöstä teollisuudenhaaraksi. Tunnetuin pitäjän astiaverstaista oli Salmen astiatehdas, joka oli Suomen ja todennäköisesti Pohjoismaidenkin suurin puisia kala-astioita valmistava tehdas. Kalan savustaminen tuli tutuksi toisen maailmansodan jälkeen. Huomattavin sataman savustamoista oli vuosina 1950-1964 toiminut Veljekset Dernjatinin savustamo, jossa työskenteli parhaimmillaan 20 henkilöä.

Suolakalan markkinoinnin myötä kala-astioiden valmistaminen kehittyi käsityöstä teollisuudenhaaraksi. Tunnetuin pitäjän astiaverstaista oli Salmen astiatehdas, joka oli Suomen ja todennäköisesti Pohjoismaidenkin suurin puisia kala-astioita valmistava tehdas. Kalan savustaminen tuli tutuksi toisen maailmansodan jälkeen. Huomattavin sataman savustamoista oli vuosina 1950-1964 toiminut Veljekset Dernjatinin savustamo, jossa työskenteli parhaimmillaan 20 henkilöä.

"Ne oli erimoiset ne hylkimiähet"

Hylkeenpyynti oli kalastajille tärkeä elinkeino 1940-luvulle asti. Hylje oli arvostettu saaliseläin, jota hyödynnettiin monin tavoin. Sen rasva eli traani keitettiin öljyksi, jolla pehmitettiin vuotia ja nahkoja sekä voideltiin rautaesineitä. Öljyä käytettiin myös maalaamiseen ja verkkolankojen rasvaamiseen mädäntymisen estämiseksi. Turkiksista ja nahasta tehtiin vaatteita ja jalkineita. Kuuttien ja nuorien yksilöiden lihat ja veri käytettiin ravinnoksi. Syötäväksi kelpaamattomasta lihasta osa myytiin kettufarmeille. Lihasta tehtiin myös lannoitetta pitämällä sitä pari vuotta kalkin ja tuhkan joukossa.
Tapporahaa hylkeestä alettiin maksaa vuonna 1909. Se kaksinkertaisti saaliit. Suosituimpia olivat kaukopyyntimatkat, jotka Merikarvialla yleistyivät 1920-luvulla venemoottoreiden myötä. Parhaimpina vuosina kaukopyynnissä Pohjanlahden rannalla oli yhtä aikaa parisenkymmentä merikarvialaista venekuntaa. Hylkeitä pyydettiin myös verkoilla, raudoilla, koukuilla, rannoilta ampumalla sekä lyhyillä retkillä Ouran kalakämpistä käsin. Hylkeenpyynnin huippuvuosia elettiin 1909-38. Saalismäärällisesti mitattuna Merikarvia kuului Suomen 20. suurimman hyljekunnan joukkoon.
Hylkeenpyyntiin ei kaikista miehistä ollut. Pyytäjä toi perheelleen ja suvulleen kunniaa. Tapporaha poistettiin 1975. Samalla hallin ja norpan poikasille määrättiin rauhoitusaika. Tämä päätti lopullisesti vuosisatoja jatkuneen hylkeenpyyntiperinteen.
Meri antoi elinkeinon lukuisalle joukolle merikarvialaisia. Kalastus toi tärkeän särpimen lisän, kun kivisten peltojen sato jäi niukaksi. Meren avulla syrjäinen ja eristetty Merikarvia pääsi muun maailman yhteyteen.
Tukholman matkojen sanotaankin olleen yhtä tavallisia kuin muidenkin kaupunkimatkojen. Sieltä ostettiin muun muassa suolaa halvemmalla kuin Porin kauppiailta, jotka myös ostivat tuotteensa Turusta ja Tukholmasta.